Omenoita, omenoita, omenoita

Viimeiset viikot ovat olleet Keltaisessa talossa melko lailla omenantäyteisiä! Omenasato on ollut valtava, joten puuhaa on riittänyt. Niitä on riittänyt yltäkyllin omiin ja muidenkin tarpeisiin ja harmillisesti paljon on myös jouduttu kuskaamaan kompostiin.

Perinteiseen tapaan olen keittänyt hilloa ja mehua. Tänä vuonna on kokeiltu myös hillon valmistusta uunissa ja se olikin tosi herkullista ja helppoa, kun se itsekseen uunissa valmistui. Töissä tätä herkkua sain maistaa jäätelön kera, joten olihan sitä kokeiltava.

Aikaisemmin olen kuivannut omenalastuja kiertoilmauunissa, viime syksynä minulla oli lainassa kuivuri ja tänä syksynä sen hankin itselle. Kuivatut omenat ovat meillä aivan erityisessä suosiossa ja purkkiin ei paljon jää laitettavaksi, kun erä valmistuu. Mitään hätäisen hommaa kuivaaminen ei ole, kuivurillinen kestää kuivua 5 tuntia, mutta toisaalta se hoituu siinä sivussa ihan itsekseen. Niitä on ollut kiva viedä myös Ystäville tuliaisina ja niinpä syntyi "Keltaisen talon luomu omenalastut". Purkki syntyi minun ja tyttären yhteistyönä. Minä päätin pysytellä suunnittelupuolella, kun liimaa oli enemmän sormissa, kuin liimattavassa paperissa! Toteutuksessa jouduin sitten turvautumaan tyttären näppärämpiin sormiin. Jostain kumman syystä minulle ei ollut kerrottu kätevästä kaksipuoleisesta teipistä, vai olikohan vika siinä, että en ymmärtänyt sitä tässä hyödyntää, mene ja tiedä.

Kova työ omenissa on, kun niitä paljon tulee, mutta kyllä se vaivan talvella palkitsee. Niin mukava on ottaa omaa omenamehua pakastimesta ja kääretortun väliin laittaa omenahilloa.
Yhden asian olen näissä syksyn säilöntähommissa pannut merkille tänä vuonna; säilöttyä tulee huomattavasti enemmän nyt, kun väki on vähentynyt talosta, mutta toisaalta kulutus on kasvanut roimasti. Olisikohan syynä tähän vienti, joka on onneksi on alkanut vetämään tuonne nuorison uuden kotikaupungin suuntaan! Se tosin on pelkästään positiivista, on mukava laittaa ja säilöä, kun niille löytyy käyttöä ja käyttäjiä.

Keltaisen talon sadonkorjuu

Kotipuutarhurin unelma toteutui

Syksy antaa merkkejään ja niin on tietysti myös sadonkorjuun aika. Punaiset-ja mustat viinimarjat on jo poimittu ja pakkaseen talven varalle säilötty. Omenat alkavat hiljalleen valmistua, mutta vielä ei kiireisin sesonki ole niiden suhteen. Kasvikuivuri kyllä päivittäin kuivaa omenalastuja talvella naposteltavaksi. Tähän saakka menekki on ollut kyllä niin kova, että talvea ei nämä lastut tule näkemään!

Keväällä minä sain jostain kummasta valtavan hyötykasvimaa innostuksen. Liekö talven tuvassa ololla osuutensa asiaan, mutta suunnitelmissa oli kasvulavat. Suunnitteluvaiheeseen ne eivät jääneetkään, vaan Keltaisen talon isäntä ne teki ihan suunnitelmien mukaan.
Lavoihin istutin pinaattia, persiljaa, sipulia ja porkkanaa. Hyötykasvimaalleni tuli myös pensasmustikkaa, mansikaa, vadelmaa, sekä Gojimarja. Kehäkukkaakin jonkun lavan reunalle laitoin piristykseksi. Aivan sielu lepäsi, kun katselin istutuksia ja olin niin ylpeä itsestäni, kun minussa oli herännyt vihdoinkin kotipuutarhuri.
Sieluni silmin näin, kuinka kerään satoa talven varalle. Siinä haavekuvassa ei näkynyt yhtään rikkaruohoa, ei ylikasvanutta kehäkukkaa, kukkivasta pinaatista puhumattakaan!

Todellisuus ei sitten tätä haavekuvaa juuri vastannutkaan, kasvulavoissa kasvoi toki kaikkea mitä sinne olin kylvänyt, mutta ainakin yhtä paljon myös sellaista, jota en sinne ollut kylvänyt! Niin komeana kasvaa nokkonen, vesiheinä ja ties mitkä monet muut ja vielpä kaiken kruunaavana jopa orvokkia! Olisi siinä emäntäkoulun puutarhaopettajani hieronut silmiään, kun olisi nuo lavat nähnyt, ei ole oppi kauas kantanut!

Kuokka ja kannu, ennen ja jälkeen

Mutta ei maailma tuohon kaadu, löytyihän sieltä kuitenkin komeat porkkanat ( olin muuten harventanut porkkanapenkin! ) sipulit ja mahtava määrä persiljaa!
Olisi varmaan pitänyt jo silloin keväällä laittaa blogiin nuo kuvat kasvulavoista ja kaikessa hiljaisuudessa kerätä sato rikkaruohojen seasta ja jättää bloggaus siinä kohtaa väliin. Ne kuvat jäi laittamatta, joten tässä ne nyt sitten on se todellisuus ihasteltavaksi.

Kaunistelematon totuus loppukesällä

Siihen olen kuitenkin tyytyväinen, että en lähtenyt blogia perustaessani tavoittelemaan mitään suurta ja kaunista, vaan päätin pysytellä ihan tavallisessa, arkisesta elämästä kertovassa blogissa, muuten jäisivät postaukset vieläkin vähemmälle.
Tällaista on elämä Keltaisessa talossa, ei niin kuvankaunista, mutta onnellista ja maistuu elämältä, kaikkine mausteineen!