Haasteellinen leivonnainen

Viime keväänä, kun nuorempi tyttäristä vietti ylioppilasjuhliaan, hänen ainoa toiveensa leivonnaisten suhteen olivat Macaronsit. Mitäpä ei äiti tekisi lapsensa eteen ja kun vielä muuten sain täydet vapaudet tarjoilun suhteen, kunhan nuo pienet leivonnaiset pöydästä löytyy.
En ollut koskaan moisia leivonnaisia nähnyt, enkä maistanut, mutta onneksi ohjeita riitti loputtomasti. Kun sitten aloin ohjeita ja kuvia selaamaan netissä, alkoi epätoivo hiljalleen hiipiä, jossakin niiden kerrottiin olevan maailman vaikeimpia leivonnaisia!
Jostakin oli aloitettava ja reseptejä testaamaan. Useampia niitä tulikin testattua vaihtelevalla menestyksellä, kunnes viimein löytyi resepti, jolla onnistui edes jokunen kappale, kun tähän asti ne olivat olleet juhlapöytään kelpaamattomia.
Tämän projektin aikana tuli tutuksi mantelijauheiden ja sokerien erot, elintarvikevärien vaikutus massaan ym. ym. pienet jutut, joilla koko erä saattoi päätyä omaan kahvipöytään.
Kun kaikki virheet oli tehty useampaan kertaan ja kymmeniä ja kymmeniä kuoria syöty itse ja vähän työpaikallakin, alkoi homma sujumaan ja saatiin tarvittavat leivonnaiset tehtyä, valmiita Macaronseja tarvittiin paljon, lähes 200 täytettyä leivosta! Täytyy myöntää, että minä olisin kelpuuttanut pöytään niitä epäkuranttejakin yksilöitä, mutta itse juhlakalu on niin tarkka, että ei auttanut! Pääasia, että hän oli tyytyväinen, koska oli kyse hänen juhlistaan.

Tämä "lyhyt" taustakertomus on aasinsilta varsinaiseen aiheeseen, eli siihen, kun päätimme kokeilla viikonloppuna, että vieläkö taito on hyppysissä. Ensin tuntui, kuin ei olisi koskaan ennen edes leiponut moisia, mutta kyllä se sieltä muistui mieleen miten tarkkaan oli mantelijauhe siivilöitävä ja sokeriliemen lämpötila mitattava. Tytär löysi netistä piiroksen täydellisestä macaronsista, eli siinä tulee olla jalka, sileä kuori ja sisältä hieman pehmeän tahmea. Lopputulokseen olimme oikein tyytyväisiä ja nämä pienet leivonnaiset tekivät päiväkahvihetkestä makoisan.

Elämää keltaisen talon ulkopuolella

Viikko vierähtänyt ilman minkäänlaista kirjoitusta blogiin! Täällä Keltaisessa talossa ei ole tapahtunut viime viikolla juuri mitään blogissa kerrottavaa, tai lähinnä mitään, mikä voisi muita kiinnostaa.

Onneksi talon ulkopuolella on kuitenkin elämää ja siitä pääsee nauttimaan täältä ikkunan toiselta puoleltakin. Elämä onkin varsin vilkasta tuolla lintulaudalla, lintuja käy tosi paljon ja päivittäin vierailee myös Herra-Orava

 
 

Yksi pihan ruokintapaikoista on kiinnitetty vanhoihin, käytöstä poistettuihin tikapuihin, jotka on suoraan keittiön ikkunan takana. Aamukahvilla on mukava ja rentouttava seurata niiden elämää lasin takana. Pääasiassa lintulaudalla tarjoillaan kuorittuja auringonkukansiemeniä ja pähkinöitä. Viime talvena äitini oli keksinyt jostain ripustaa kookospähkinän, niinpä mekin laitoimme tänä vuonna muutaman niitä pihapiiriin. Pähkinä on hauskan näköinen ja linnut nokkivat sitä innokkaasti, varsinkin tikka naputtaa sitä ahkerasti. Pähkinästä on leikattu molemmilta puolilta pienet siivut pois ja ripustamista varten on ylös laitettu silmukkaruuvi.
Kuvaa ottaessa pähkinä ei ollut vielä nakutettu läpi, mutta tänään siinä komeilee jo suuri reikä keskellä. Ahkeriana ovat pihan vierailijat olleet työssään.

Juhlatunnelmissa

Eilen meillä oli ilo olla juhlistamassa Ystävämme 50v. juhlia. Mukavat, lämminhenkiset juhlat, joissa Ystävyys oli ihanasti läsnä ja sen aisti.

Me virittäydyimme tunnelmaan jo perjantai-iltana täällä kotona, kun tekstailimme sankarille erilaisia kylttejä ja lakanoita, joita vietiin niin sankarin pihalle yöllä, kuin hiihtoladun varrelle.
Nämä juhlat olivat sankarinnäköiset ja ne alkoivatkin jo aamupäivällä vaatimattomasti 50 kilometrin hiihdolla! Jokainen tietenkin hiihti oman kuntonsa mukaan, mutta reilu 10 henkeä kuitenkin hiihti tuon koko matkan juhlakalun seurana. Onneksi tämä hiihto ei ollut mikään "pääsylippu" varsinaiseen juhlaan, koska silloin olisi minulta ( ja monelta muultakin ) jäänyt juhlat väliin!

Varsinaisessa juhlassa oli tarjolla hyvää ruokaa, juomaa ja ohjelmaa. Leppoisaa yhdessäoloa ja illan edetessä myös karaokea.
Tällaisissa juhlissahan on tapana muistella menneitä vuosia ja sattuneita tapahtumia, niin myös näissä juhlissa. Itsekkin siinä tuli mietittyä, miten elämä menee nopeaan ja juhlan aiheet muuttuvat. Tuntuu, että vastahan elettiin aikaa, jolloin juhlittiin ystävien häitä ja lasten syntymistä, sitten tuli vuoroon lukuisat lasten syntymäpäivät, rippijuhlat ja ylioppilasjuhlat ja ammattiinvalmistumiset.

Nyt eletään aikaa, jolloin juhlitaan 50v. juhlia useampaan kertaan muutaman vuoden sisällä.
Jotakin on kuitenkin muuttunut vuosien varrella, kun viisikymppiset eivät ole lainkaan niin vanhoja, kuin esimerkiksi 25 vuotta sitten :) Tämän totesi myös eilinen päivänsankari kertoessaan, että muistaa kun 24 vuotta sitten oma isänsä joka nyt juhli nuorekkaana mukana,  täytti 50 vuotta ja tuntui, että isä on jo niin vanha. 
Muistan itsekkin nuorena, kun joku sukulainen täytti tuon 50v. oli tavallinen lahja kiikkutuoli. Näissä juhlissa ei näkynyt kiikkutuolia, eikä tämä sankari siihen kyllä ehtisi istuakkaan ja tämän tiesivät myös Ystävät, koska sai lahjaksi hänelle paljon paremmin sopivan, harrastukseen viittaavan puutuolin.

On ihana, kun joku näkee vaivan ja järjestää juhlat. Juhlat ovat niin mukavaa piristystä arkeen ja niitä on mukava muistella vielä monta kertaa jälkeenpäin. Kiitos mukavista juhlista!

Ystävänpäivä

Itselleni tällä virallisella Ystävänpäivällä ei ole mitenkään erityisen suurta merkitystä, koska minulle Ystävät ovat tärkeitä ja rakkaita kaikkina päivinä. Toki on mukavaa näin talvella viettää pientä juhlapäivää, mutta jotenkin se menee kyllä liian kaupalliseksi.

Itse koen, että Ystävänpäivä on aina silloin, kun ystävä tarvitsevat apua ihan mihin tahansa, oli se pieni tai isompi asia, jaetaanko iloa tai surua, olla läsnä ja apuna tarpeen vaatiessa.
Ystävät ovat minulle todella tärkeitä, eikä sitä heidän tärkeyttään varmasti tule koskaan liiaksi korostettua. Viimeisen kuukauden aikana, jonka olen täällä kotosalla viettänyt, olen ollut kiitollinen näistä ihanista Ystävistä. Ystävän käynti, puhelinsoitto tai tekstiviesti on niin iso asia, että sitä ei voi edes sanoin kuvata.
Olisi aika kurjaa, jos he kaikki muistaisivat vain tänä yhtenä virallisena päivänä :)

Mielestäni ystävyys on sitä, että siinä ei mitään lasketa. Silloin ollaan avuksi ja tueksi, kun sitä tarvitaan, eikä siitä kukaan jää kenellekkään mitään "velkaa". Täytyy myöntää, että käytännössä minun on hieman vaikea tätä toteuttaa, kun tuntuu, että hyvää on niin mukava "maksaa" takaisin jollakin hyvällä.

Ystävänpäivänä muistelen erityisesti lapsuudenystävääni, jonka aika oli lähteä vaikean sairauden murtamana joitakin vuosia sitten. Saimme viettää ihanan iltapäivän hänen kanssaan vain kuukautta ennen hänen poismenoaan, 25 vuoden tauon jälkeen. Se hetki oli täynnä lämpöä ja ihania muistoja lapsuuden ja nuoruuden ajoilta.
Koen myös suurta iloa toisesta
ystävästäni, joka on ollut "kadoksissa" 28 vuotta ja viime kesänä tapasimme uudelleen! On ihanaa, kun vuosienkin jälkeen ystävyys voi jatkua ja tuntuu, kuin olisimme jatkaneet siitä, mihin silloin jäimme.

Tämän vanhan ja monesti julkaistun, mutta aina niin ajankohtaisen runon myötä toivotan kaikille

Hyvää Ystävänpäivää!

Ystävät ovat kuin lyhdyt tiellä, 

eivät lyhennä matkaa, 

mutta tekevät sen valoisammaksi kulkea

Ystävälle, Ole hyvä!

Päiväkirjani

Olen lapsuuteni ja nuoruuteni elänyt siihen aikaan, jolloin päiväkirja löytyi jokaisen tytön koulupöydän laatikosta. Siellä se oli hyvässä tallessa, alimmaisena, ettei vain äiti sitä löydä. Sivut täyttyivät sydämen kuvista ja ihastuksista, joita mahtui yhteen kirjaan melko monta, niin tiuhaan tahtiin ihastuksen kohteet vaihtui :) Olihan päiväkirja toki lukollinen ja avain hyvässä tallessa, lukollisessa laatikossa. Päiväkirjoja saattoi olla useampiakin, niihin kirjoitetut salaisuudet pysyivät hyvin salassa, vaikkakin jokaiseen päiväkirjaan sopi sama avain!

Olen myös aikuisiässä useampaan otteeseen aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen sillä ajatuksella, että kirjoitan jokaiseta päivästä edes jotain ylös. Mutta niin ne vain on alkuinnostuksen jälkeen aina jääneet, ensin kirjoittamisen välit ovat vähän pidentyneet ja lopulta koko homma on jäänyt.

Nyt toipilasaikana päätin jälleen ottaa käyttöön päiväkirjan. Sairaalassa ollessa ajattelin, että nyt on pitkän toipumisen aikana suuri vaara jäädä surkuttelemaan asioita, joka ei kuitenkaan johda mihinkään. Niinpä päätin, että kirjoitan jokaisesta päivästä vähintään kolme positiivista asiaa. Kotiin tultuani kaivoin yöpöydän laatikosta vanhan päiväkirjan, joka oli aloitettu vuonna 1998 ( ei tosin ollut enää lukittavaa mallia ) Viimeisin kirjoitus oli vuodelta 2005, eli mitään kovin aktiivista kirjoittaminen ei ole ollut.
Avattuani kirjan, olin ensimmäiselle sivulle kirjoittanut, että sysäyksen päiväkirjan kirjoittamiselle olin tällä kertaa saanut luettuani J. Sarasvuon kirjan Sisäinen sankari ( empä olis tätäkään kirjaa kyllä muuten muistanut ).
Alkulehdelle olin kirjoittanut myös seuraavan pätkän: " Päiviesi tärkeimmistä hetkistä tarttuu jälki paperille, oli merkintä kuinka lyhyt tai tuntui se kirjoittamisen hetkellä kuinka arvottomalta tahansa. Neljännesvuosisadan kuluttua jokainen sivu on paljon kalliimpi, kuin painonsa kultaa." 
Lukiessani nyt näitä kirjoituksia, vaikka ei edes ole kulunut neljännesvuosisataa, voin tuon alkulehden kirjoituksen allekirjoittaa edelleen. Ihania muistoja lasten tekemisistä ja sanomisista, elämän iloista ja suruista, joita läheskään kaikkia en olisi enää muistanut.

Aloitettuani nyt päivän positiivisten asioiden kirjoittamisen, olen jälleen huomannut, että jokaisessa päivässä on jotain kirjoitettavaa. Nyt kun päivät ovat lähes toistensa kaltaisia ja helposti tuntuu, että mitään ei ole koko päivänä tapahtunut. Ottaessani illalla päiväkirjan esiin ei kolme hyvää asiaa päivästä riitä mihinkään! Asiat ovat välillä pieniä, mutta merkityksellisiä ja tärkeitä juuri sinä päivänä. Ilon aiheita voivat olla Ystävän puhelinsoitto tai vierailu, käsityön valmistuminen, hyvin nukuttu yö ilman kipua jalassa, lasten saapuminen kotiin, hyvä kirja, päiväunet, blogin kirjoittaminen, auringon pilkahdus pilven takaa ym. ym.
Jokaisesta päivästä löytyy jotain hyvää, kun sen vain oppii näkemään. Asioiden kirjoittaminen ylös, on yksi keino nähdä asioita. Voin suositella!

Perjantain puuhasteluja

Toipilasaikana kaikki puuhastelut jäävät aika vähiin, kun "yksijalkaisena" on kaikkeen tekemiseen ryhtymisessä omat haasteensa.
Lähinnä se onkin sitä, että suunnistajan vaimona kierrän täällä kotona "rastilta toiselle".
Yhdellä rastilla on tietokone, toisella rastilla on käsityö, kolmannella rastilla on kirja ja neljännellä televisio. Niitä kun päivän kiertää, niin johan siinä melko monta "leimausta" tulee.

Viikon aikana mieleen tulee monenmoista mukavaa tekemistä, jota sitten apuvoimien saavuttua viikonlopun viettoon on mukava kokeilla.

Löysin netistä herkulliselta kuulostavan Kauranäkkärireseptin ja sitä sitten päätimme kokeilla.
Olen aikaisemmin kokeillut siemennäkkäriä, mutta tässä ohjeessa käytettiin psylliumkuitujauhetta, jota en ole aikaisemmin käyttänyt.
Itse taikina oli helppo tehdä, joten sujui hyvin myös minulle "istuvalle leipurille", kun kaikki tarveaineet tuotiin pöytään ja paistamisen hoiti apuri.
Näkkäri sopii mainiosti myös gluteenitonta ruokavliota noudattaville, kunhan kaurahiutaleiksi valitsee gluteenittomat hiutaleet. Ihanan rapeaa ja rouskuvaa!

Täältä löydät ohjeen, jos innostut kokeilemaan.

Kauranäkkäri

Lämmintä ylle

Olen innokas käsitöiden tekijä ja useimmiten projekteja on kesken monta. Vanhin taitaa olla alakoulussa aloitettu yöpaita, joka on vieläkin kesken!
Muistan myös, kun emäntäkoulussa 80-luvun alkupuolella aloitin pöytäliinan kirjailemisen pellavakankaalle. Malli oli kaunis, mutta ilmeisesti aika työläs. ( Minähän en sitä silloin ymmärtänyt ) Opettajamme sanoi hyvin rauhalliseen tyyliinsä, monotoonisella äänellään " minä en kyllä usko, että Maija saa tuota koskaan valmiiksi " ja niinhän siinä sitten kävi, kesken on vieläkin! Nyt siinä on jo niin tiukat taitokset, että se ei oikene millään konstilla, joten jääköön koko liina :)

Paljon on kuitenkin vuosien varrella tullut valmistakin. Mieluiten kudon tai nykyisin myös jonkin verran virkkaan. Ompelukonehommiin olen hieman liian hätäinen, ongelmapaikan tullen painan kaasua ja sitten se vasta homma onkin purkaa niitä.

Nuorempi tyttäristä etsi itselleen ihan tavallista, mahdollisimman yksinkertaista mustaa kaulaliinaa. No, sellaista ei sitten mieleistä löytynyt, kun aina niissä oli jotain koristusta tai muuta, joka ei miellyttänyt.
Nyt kun minulla tätä aikaa on tämän kipsini kanssa, ostin sitten mustat langat ja lupasin tehdä. Viime sunnuntaina se sitten valmistui ja hän sai sen mukaansa.
Tytär on kova suunnittelemaan kaikkea ja niinhän kaulahuiviinkin piti saada "se jokin" pieni yksityiskohta, joka sen sitten erottaa muista huiveista. Tuon pienen keksiminen olikin sitten melkein se vaikein osuus. Onneksi hän itse sen sitten viimein keksi ja minä vaan toteutin.
Siinä se sitten oli, pieni tähti huivin toisessa päässä. Joskus se voi olla pienestä kiinni :)

" Se jokin "

Tämä huivi oli ensimmäinen valmiiksi tullut käsityö tänä vuonna, joten ajattelin, että nyt on sopiva hetki ottaa käyttöön myös Neulonta päiväkirjani, jonka olen saanut jo varmaan pari vuotta sitten Sannalta.  Kirja on kiva tapa saada käsityöt arkistoitua. Myös lankatiedot, silmukkamäärät ja muut löytyy sitten kätevästi sieltä.

Varastojen kätköistä

Toipilasaikana, kun itse ei pääse juuri tupaa ja keittiötä kauemmaksi, on entistä suurempi vaara, että niitä tehtäviä lankeaa toisten tehtäväksi.
Tänään sain idean, että löytyisiköhän varastojen kätköistä vanhaa kirjoituskonetta. Niin lähti isäntä ja tytär tutkimaan varastoa ja löytyihän sieltä ja varsinainen kaunotar löytyikin!
Ihana Remington Portable Model 5 T kirjoituskone,  mustassa salkussa. Aikansa kannettava :) Koneessa olevan merkin perusteella koneen oli myynyt Vaasa System. Puhelinnumerokin oli kyseiseen yritykseen, mutta luulen kyllä, että sillä numerolla ei taida enää myyjää tavoittaa.

Remington Portable Model 5 T

Talon viimeinen isäntä ennen meitä oli innokas sukututkija ja materiaalia Hänellä oli paljon.
Tällä kaunottarella on varmasti kirjoitettu hyvin paljon tietoa suvusta tuleville polville.

Minulla oli mielessä paikka koneelle ja niin se koristaa nyt pientä pöytää tuvassa, portaiden alla. Ties vaikka jonain päivänä innostun sillä naputtelemaan. Sen verran sitä testasimme, että toimiihan se!

Leppoisa lauantai

Lauantai tuntuu myös toipilaalle "vapaapäivältä" kun päivä on vähän erilainen, kuin normaali arki.

Tänä viikonloppuna se tuntuukin erityisen juhlalliselta, kun Keltainen talo on saanut elämää viikonlopunviettoon tulleiden tyttärien mukana. Vielä myöhään perjantai-iltana kuului keittiöstä touhukkaita leipomisen ääniä. Leipominen on molemmille tytöille mieluisa harrastus, joka taitaa olla hieman äidiltä perittyä :) Tytöt tosin leipovat huomattavasti hienompia ja kauniimpia leivonnaisia, kun minä taas en ole sellainen näpertelijä leipomuksissani.

Ihana kahvintuoksu kutsui keittiöön aamupalalle, jonka kruunasi illalla Keltaisen talon keittiössä tuotettu juustokakku! Kerrassaan ihana kakku, jossa maut niin kohdallaan. Sen verran leipurit kertoivat, että pohjaan olivat itse valmistaneet sitruunakeksejä. Keksit oli tehty mantelijauheella, eli ei lainkaan vehnäjauhoa. Täyteenä piimähyytelöä, jonka maku nimestään huolimatta on hienostunut ja pehmeä. Kiille oli vadelmamehusta ja koristevadelmat omasta pakasteesta otettuja kotimaisia vadelmia. Jopa suklaakoristeet oli itse tehtyjä. Nyt selvisi, mihin illalla tarvittiin myös digitaalista paistomittaria, suklaan temperointiin. 

Keltaisen talon vadelmaleivos

Iltapäivällä, kun katson ikkunasta ulos, alkaa maisema olla talvinen. Lunta sataa tiheään. Perheen hiihtäjälle se on kauan odotettua ja toivottua. Minulle se on nyt tällä hetkellä lähinnä ruudun takaa katseltavaa luonnon omaa taidetta. Nyt onkin hyvä hetki käpertyä uskollisen Ystävän ja ahkeran hoitajani Rasmus-koiran viereen peiton alle ja ottaa käteen hyvä kirja. Muu perhe lähti teatteriin, Lumikuningattaren ensi-iltaan, joten Keltaisessa talossa on hiljainen iltapäivä...

Uskollinen Ystävä Rasmus, joka seuraa toipilasta joka paikkaan