Elämä antaa ja elämä ottaa

Viime postauksesta Keltaisesta talosta on pitkä aika. Helmikuu oli Keltaisessa talossa monellakin tapaa muutosten kuukausi. Ihan aluksi sain palata töihin kahden kuukauden sairausloman jälkeen ja se luonnollisesti oli ihana asia! Arki vei kuitenkin mukanaan heti niin täysillä, että edes blogia ei ehtinyt päivittää. Normaali arkirytmi kuitenkin tuntuu hyvältä ja se vaan sopii minulle.

Helmikuun alussa juhlimme äitini 80 v. syntymäpäivää. Päivä olikin oikein mukava, saimme juhlistaa pirteää ja hyväkuntoista päivänsankaria.
Keltaisen talon isännällä täyttyi myös täydet pyöreät ja tuo maaginen 50v. tuli täyteen. Niitäkin juhlistimme pienimuotoisesti läheisten ja Ystävien kanssa. Tyttäret ahkeroivat kakkuja sankarin kunniaksi vähän sinne ja tänne. Koristelut tietenkin aina kunkin teeman mukaan!
Nämä kaikki positiivisia asioita ja tavallaan muutoksia, mutta ei kuitenkaan niin suuresti jokapäiväistä elämäämme mullistavia

Suurin ja elämämme totaalisesti muuttanut muutos olikin sitten edessä 23.2 vain päivää ennen nuoremman tyttären syntymäpäivää, jolloin jouduimme yllättäen hyvästelemään Keltaisen talon  vahtikoira Rasmuksen. Rasmus oli rakas perheenjäsen 11 vuotta ja eli kanssamme monenlaiset vaiheet. Lasten kouluajat, rippijuhlat, ylioppilasjuhlat, kotoa muuttamiset ja monet muut ilot ja surut, joita niitäkin noihin vuosiin mahtuu luonnollisesti.
Monet ovat ne kyyneleet, jotka Rasmuksen turkkia vasten on itketty ja aina on lohtu ollut lähellä. Ystävä on ollut lähellä silloin, kun maailma murjoo ja kukaan ei ymmärrä.
Lasten muutettua kotoa, on Rasmuksen läsnäolo entisestään korostunut. Monet yksinäiset ja hiljaiset hetket saimme yhdessä jakaa, kirjaimellisesti, kylki kyljessä.
Lemmikkiä ottaessa kyllä tiedostaa sen, että tulee päivä, jolloin on kumppanista luovuttava, mutta en olisi koskaan uskonut sen olevan näin vaikeaa ja voimille ottavaa. Koti tuntuukin yllättäen niin tyhjältä ja hiljaiselta. Miten pieni koira onkaan voinut täyttää kodin ja tuoda sitä elämää ja rytmiä taloon.

Elämän on kuitenkin jatkuttava ja eteenpäin täytyy katsoa, vaikka se välillä tuntuu tosi vaikealta. Onneksi lähellä on koiraihmisiä, jotka ovat kokeneet saman ja tietävät jo sanomattakin, minkälaisten tunteiden kanssa elämme. Voimia on antanut myös se, että koko perheelle suru on yhteinen ja voimia toinen toisiltamme olemme saaneet. Onneksi meillä on myös muistot, nuo monet mukavat ja hauskat hetket, jotka nyt vielä tuntuvat kipeiltä muistella, mutta aika varmasti tekee tehtävänsä tämänkin asian suhteen.
Kaivaten, mutta kiitollisina näistä vuosista. Paljon saimme ja paljon opimme maailman parhaalta Ystävältämme!